Vuonna 2007 ystävänpäivänä. Olin vain huvikseni ostanut raskaustestejä. Kyllä, neljä kappaletta. Olen kaikessa yleensä hyvin skeptinen ja - no, hysteerinen. Olin lähdössä työporukan kanssa illalliselle, johon kuului viiniä, tietenkin. Halusin olla vain varma, koska yhtäkkiä oli tullut sellainen olo. Testi oli valmis klo 16.20. Kiljuin yksin vessassa. Konttasin lattialla ja itkin - hysteerisesti. Tein toisen testin ja vielä kolmannenkin ja sitten neljännenkin. Kiljuin lujempaa ja soitin samalla poikaystävälle. Hän ei kiljunut. Hän oli vain hiljaa ja käski minun rauhoittua. Kallioni.

Sen jälkeen hysteerisestä panikoimisesta ei ole tullut loppua. Vuonna 2009 se tuplaantui. Vuonna 2011 vielä triplaantui, vaikka ei edes pitänyt. Olen sentään rentoutunutkin. Paljonkin joissakin asioissa. Mutta samalla huomaan olevani taas uusien kysymysten äärellä. Enkö koskaan tule valmiiksi?

"Äiti miksi sä olet aina niin hysteerinen?" Tietääkö tuo pian 7-vuotias esikoiseni totta tosiaan mitä sana hysteerinen tarkoittaa? Mieheni ja tyttäreni tuijottavat minua. Toinen totisilla, sinisillä, syvälle porautuvilla silmillään. Toisen ruskeat silmät nauravat minulle ja niin kuuluu kysymys: "No, äiti! Kerros nyt vihdoinkin näiden vuosien jälkeen miksi sä olet aina niin hysteerinen?" Kysymys tuli esiin, koska tyttö harjoitteli kävelemään koulumatkaa yksin ja ehdin soittaa 10 minuutin edestakaisen matkan aikana hänelle viisi kertaa. Aikaa meni kuulemma enemmän puhelimeen vastaamiseen kuin kävelemiseen.

"En minä tiedä... mä vaan oon tällainen." Siniset silmät hyväksyi vastauksen. Ruskeat silmät tiesivät sen jo.